Ensimmäinen osa: Mysteerin esipihassa.
”Ponnista puhtaana löytääksesi tarkoituksen polun.”
Elämän tyhjyys oli ahdistanut mieltäni koko tietoisen elämäni ajan, mutta nyt seisoin ihmisen ja olemassaolon arvoituksen edessä. Tähän pisteeseen johdattanut elämäntie ei ollut kohdellut minua hellävaraisesti ja olin joutunut venymään lähes yli-inhimillisin ponnistuksiin pysyäkseni päämäärän ohdakkeisella polulla. Kun ensi kerran koputin temppelin esipihan sisemmälle alueelle johtavaan oveen pyytääkseni korkeampaa tietoa, en arvannut minkälaisten tapahtumien pyörteisiin joutuisin ja mitä olemassaolon perustaan näkeminen minulta lopulta vaatisi.
Olin odottanut sisimmän saaren keskipisteeseen louhitun maanalaisen holvin edustalla arviolta kymmenyksen päivänkulusta. Kun katsoin ympärilleni eteistilassa, näin eleettömän huoneen, jonka tarkoitus oli tyhjentää mieli ulkomaailman moninaisten virikkeiden synnyttämistä assosiaatioketjuista. Tila oli väriltään musta ja kallioon louhitun huoneen seinät, ja katto olivat liittymäkohdistaan pyöristetyt ja harmoniset. Ikuisesti palava lamppu säteili miellyttävää kuunkaltaista valoaan ja seetripuinen istuin allani oli mukava ja loi kuin itsestään luonnollisen asennon.
En tiennyt koska ovi avattaisiin ja minut johdatettaisiin sisään varsinaiseen vihkimyskammioon. Tuo tuttu tunne, jossa ajan kulku liudentuu ärsykkeettömyyden loputtomaan taustaan, oli saamaisillaan mieleni miellyttävän valtansa alle, kun syvyyden kammion ovi avautui lähes äänettömästi ja Seebultonin hahmoon puettu vaikenevan johdattajan hohtava ääriviiva erottui tuskin havaittavana hämärässä oviaukossa. Allegorista seremoniaa varten luotu olio katsoi minuun merkitsevästi naamionsa takaa ja astui tyynesti kivisen kynnyksen yli. Olio viittasi nousemaan ja otti hyllyltä huoneen ainoan valonlähteen, pienen säteilevän kivilampun. Varjot kiersivät mustan endiomin häilyvillä seinillä, kun koirapäinen opastajani vapautti vihkimyskammion ovea ulkopuolelta telkeävät seitsemän salpaa. Ne avautuivat kukin yksilöllisesti vingahtaen.
Paksun orikhalkionisen oven takaa paljastui kolme ylösnostettavaa kivipaatta, jotka oli rasvattu paksulla mustalla tahnalla, jotta ääni ei pääsisi kiertämään niiden sivuitse, eivätkä ne kuluttaisi seinään louhittua uraansa, jossa sujuvasti kulkivat. Paadet oli sidottu jossakin piilossa oleviin vastapainoihin, ja ne nousivat kukin vuorollaan matalasti jyristen, kun Seebulton tarttui levollisella otteellaan ranteenpaksuisiin vetoköysiin, jotka säätivät herkkää tasapainoa.
Kuljimme kumartuneina paasien ali huoneeseen, jonka tiesin sijaitsevan yli kolmekymmentä miehenmittaa maan alla, ja sen päällä kohosi kaikelta äänivärähtelyltä suojaava valtava pyramidi. Huone ei ollut suuren suuri, mutta sen keskellä lepäsi korokkeella paksureunainen sarkofagi, jonka materiaalin tunnistin kiviruukuntekijän poikana maailman kovimmaksi mineraaliksi lonsdaleiitiksi, joka oli vanhassa maailmassakin harvinainen ja arvokas materiaali. Harmaan arkun pinta oli käsitelty aivan sileäksi ja se oli liukas kuin vetinen vuorijää. Kiven kiteet olivat todennäköisesti täysin puhtaita ja uudelleenjärjestettyjä, sillä pinta väikehti hohtavan kivilampun valossa yhtä kirkkaana kuin virheetön jalokivi. Sarkofagin suunnaton kansi riippui taidokkaan köysijärjestelmän varassa sen yläpuolella.
Kammion seinät, katto ja lattia – lukuun ottamatta korokekaistaletta sarkofagin ympärillä – olivat kauttaaltaan erikoisten teräviä kulmia muodostavien rakenteiden peitossa. Ne työntyivät seinästä ulos epäsymmetrisesti ja eri pituuksille. Rakenteessa käytetty materiaali näytti hyvin huokoiselta ja ääntä imevältä ja kaikki tämä loi tilaan kummallisen, hyvin pehmeän tunnelman. Kaikenlainen äänivärähtelyn kaiku puuttui täydellisesti tästä ihmisen jumalvihkimiseen suunnitellusta maanalaisesta holvista ja tunsin jälleen kerran astuneeni uuteen maailmaan, joka poikkesi olennaisella tavalla kaikesta aikaisemmin kokemastani. Koko riitin maallinen osa, joka oli alkanut periaatteessa jo varhain aamulla, oli tähdännyt normaalin elämänmenon asteittaiseen liudentamiseen ja elämää kuhiseva maailma tuntui olevan jossakin muussa todellisuudessa. Jopa se rauhallinen temppeliarki, jota olin jo pitkään tottunut viettämään, tuntui juuri nyt olevan jossakin hyvin kaukana, enkä varmaankaan olisi edes kyennyt ajattelemaan sitä, jos olisin tämän kummallisen näytelmän valtaamana yrittänyt.
Seebulton viittasi minua nousemaan sarkofagiin. Vilkaisin arkun pohjalle. Sen sisus oli muuten samalla tavalla silotettu, kuin ulkopuolikin, mutta toisessa päässä oli pieni niskatuki ja jalkopäässä, pieni reikä, jonka arvelin olevan ilmastointia varten. Nousin arkkuun, jonka reuna ulottui nivusteni tasolle. Asetuin pohjalle makuulle ja otin niin mukavan asennon, kuin suinkin saatoin. Yllätyksekseni kiven pinta ei ollut niin kylmä kuin kuvittelin.
Seebulton laski hitaasti sarkofagin raskaan kannen alas ja se sulkeutui tiiviisti kuin öljyruukun korkki. Viimeinenkin kristallinharmaan kivipinnan läpi siivilöityvä valonhäive katosi, kun saattajani sulki ensimmäisen kivisen paaden. Kuulin, kuinka sulku toisensa perään jymähti alas paikoilleen, varmistaen tärkeää häirityksi tulemattomuuden tunnetta ja sitä läpitunkevaa hiljaisuutta, joka ei tästä enää voisi vahvistua. Sulkujen jymähdykset kävivät yhä etäisemmiksi, kunnes loppuivat kokonaan. Oli täysin pimeää, ja rikkumattoman hiljaista. Olin ehdottoman varmasti eristetty täydelliseen yksinäisyyteen syvälle maan alle, sillä ylläni kohoava, ainut ulos johtava käytävä oli suljettu lukuisilla ovilla, joita ei tästä suunnasta voinut avata lainkaan. Kukaan ei tulisi paikalle moniin päiviin, sen hierofantit olivat pyhästi vannoneet. Minun oli kohdattava itseni ja jos kaikki menisi hyvin, saattaisin murtaa tuonpuoleisen salaisen portin, jota pelkän älyn varassa operoivat filosofit olivat jäykällä järjellään kautta aikojen turhaan takoneet. Vaikka tiesin, että paluuta ei olisi ja suunta johtaisi pelkästään eteenpäin, oloni oli yllättävän rauhallinen, odottava ja jotenkin juhlallinen, sillä kaikki oli tähdännyt tähän Mysteereihin Vihkimisen hetkeen jo niin kauan.
Aika kului ja menetti merkityksensä. Oli vain pitkittynyt nykyhetki, joka tarttui vääjäämättä kiinni ikuisuuden helmaan. Kuuloaistini korkea vakiintumistaso alkoi vähitellen laskea. Kuulin yhä paremmin sydämeni hypnoottisen sykkeen ja pauhaavan hengitykseni rauhoittavan virran. Herkistymiseni johdosta myös niiden väliltä ja takaa alkoi erottua uusi vieno sointi. Se oli aluksi hiljainen korkeataajuuksinen virinä, joka tuntui vahvistuvan joka hetki. Mieleni pohti kuumeisesti äänen äärimmäisen tuttua merkitystä, joka oli sekoittunut orastavan uuden aistimistavan kaoottisiin liikkeisiin.
Yhtäkkiä ymmärsin, mikä ääni oli. Se oli ruumiintoimintojeni aikaansaamaa värähtelyä, jota resonoiva arkku vahvisti. Minä soin tietyllä taajuudella, joka oli kaiken minussa tapahtuvan yhteismitta. Asetuin sen kenttään ja annoin äänelle vallan. Tuntui ihmeelliseltä kuulla aivan ensi kertaa jotakin hyvin tuttua, jotakin jonka kuitenkin oli tuntenut koko elämänsä ajan: Olemukseni perusääni oli koko ajan ollut olemassa ja tunsin sen erittäin hyvin. En vain ollut hyvin pitkään aikaan kiinnittänyt siihen minkäänlaista huomiota.
Kuuntelin sointia lumoutuneena pitkän tovin, kunnes havahduin vähitellen johonkin uuteen. Sisäisten silmieni eteen, jotka olivat nyt samat silmät kuin ne, joiden ulospäin suuntautuva näkökyky on tässä pimeässä loukossa estetty, alkoi muodostua geometrisia kuvioita. Ne olivat ensin eriväristen valopisteiden tuikahduksia, sitten viivoja, joista yhdistyi kolmioita, neliöitä, ikosaedreja ja lopulta outoja kokonaisuuksia. Jokin pyrki esiin. Uusi orastava aistini kehittyi vähitellen eteeriseksi muotojenhavaitsemisaihioiksi ja ymmärsin tuonpuoleisen partikkeleissa piilevän suuren järjestyksen, joka oli kuitenkin aivan erilaatuinen kuin se, mihin olin tottunut. Nautin suuresti oivalluksistani ja tajuntani laajentumisesta, jonka ajan katoaminen, luonnoton syvääkin syvempi hiljaisuus ja aistien normaali toimintakyvyttömyys olivat herättäneet. Kun pohdin kuinka vihkimyskokemus taitaa sittenkin olla minulle melko helppo ja miellyttävä, ajatuksen taakse huomaamattomasti torjuttu vastinpari sai vahvistavaa valtaa…
Aivan yhtäkkiä aistin, kuinka jokin hyvin matalataajuuksinen porina lähestyi sarkofagissa makaavaa suojatonta ruumistani. Äänessä oli riitasointua ja epätäsmällisyyttä. Tunsin kuinka arkkua ympäröivässä tilassa oli jotakin hyvin konkreettista. Pelko kouraisi sydäntäni. Tuo jokin, jonka ydinolemus oli riitasointua, lähestyi minua verkkaisesti: rauhassa, kiireettä, mutta vääjäämättä. Se oli valtava. Se oli ylivoimainen. Tunsin kuinka arkkua ympäröivä tila oli sitä täynnä… aivan täynnä. Muistin kokeneeni unijähmettymisteni aikana jotakin samankaltaista. Se oli kuitenkin ollut vain pientä valmistavaa harjoitusta, sillä nyt oli aika kohdata tuonpuoleisen kynnystä vartioiva Ker-Bero kokonaan. Nyt en voinut paeta liikuttamalla jäseniäni, tai ryntäämällä toisessa todellisuudessa nukkuvaan ruumiiseeni. Olin liian syvällä ja yksin. Se oli kohdattava. Tämä oli viimeinen taistelu ja vakavan loukkaantumisen, kenties kuolemankin vaara oli ilmeinen.
Porina oli mustaa, jähmettävää ja synkeää. Se lähti tunkeutumaan arkun pinnan läpi. Havaitsin uudella aistillani, kuinka yläpuolelleni alkoi muodostua jotakin käsittämättömän hirvittävää. Sen kalmainen haiseva olemus tunki esiin kaikkialta, kuin lukuisten notkeiden mustekalojen muodostama loputtoman monitahoinen armeija. Tämä kaikkia aikakausia koskevan maailmanpahuuden tiivistymä laskeutui musertavaksi, limaiseksi painoksi ylleni. En olisi koskaan voinut edes pahimmissa painajaisissani kokea mitään niin kammottavan vastenmielistä. En lähimainkaan. Suljettujen silmieni läpi näin tämän pahan ytimen käärmemäisen hahmon, kun se väkisin tunki tajuntaani käytöstä poistuneitten aistiovien kautta. Pakopaikkaa sen kaikenkattavalta vallalta ei voinut olla: oli yksin pimeydessä, niin kaukana kaikesta muusta, kuin se mahdollista oli.
Makasin aloillani, mutta hengitykseni oli läähättävää ja katkonaista. Sydämeni takoi hillittömällä vimmalla, kuin korvani juuressa hakkaava transsirumpu. Tunsin vastustamatonta halua liikkua ja laukaista jännitystä jotenkin, mutta pakotin itseni tahtoni viimeisillä rippeillä olemaan reagoimatta. En saanut muuttaa mitään.
Yläpuolelleni muodostuneet epäinhimillisen pahuuden kasvot puhuivat sanattomalla äänellä, jonka kaikkia luonnonlakeja rikkova tajunnallinen sointi sai jokaisen ihokarvani nousemaan pystyyn:
– Olen sinun ydinolemuksesi. Nousin sinusta. Nouse ja toteuta luontoasi. Olet tuho ja itsekkyys.
Tunsin vastustamatonta halua huutaa sille, että: ”ei, olen valo ja hyvyys”, mutta hillitsin itseni. En reagoinut. En tehnyt mitään. Annoin olla.
Läpitunkemattomassa pimeydessä olio tunki hirveät kasvonsa aivan omiini kiinni ja aistin ne uudella aistillani paremmin, kuin mitään muuta koskaan. Hirvittävän pimeänpelon ytimen kourissa kamppailevasta mielestäni kumpusi kuitenkin uhmakas ajatus, jota en voinut estää: ”Etkö pysty parempaan. Onko tuo kaikki mihin kykenet”! Tämä sai kynnyksenvartijan nostamaan vaikutuksensa uudelle tasolle. Seuraavat hetket, jotka venyivät liikkumattomassa tajunnassani aikakausien mittaisiksi, olivat sanoin kuvaamatonta kauhua. Olin varma, että se sielullinen paine, jota tuolloin tunsin, jättäisi minuun pysyviä jälkiä ja ikuisen pelon, joka ei haihtuisi koskaan. ”Aivan sama,” ajattelin siinä tyynessä mielenosassa, joka oli aktivoitunut minussa nyt äärimmäisen kaukaiselta tuntuvan laivamatkani aikana. ”Olkoon sitten niin.”
Kamppaillessani ajan rannattomassa sfäärissä loputtoman pelon kanssa, mieleeni putkahti viimein yllättävä ajatus siitä, että tämä pahuuden olemus oli olio, jolla oli alku ja loppu. Se oli joskus syntynyt. Minkälainen se oli silloin? Oliko myös se muutoksen lain alainen, kuten kaikki maailmankaikkeudessa? Tunsin äärimmäisen pienen myötätunnon värähdyksen. Ger-Bero oli yksin. Se oli korkeimman vakiintumistason äärilaita. Tämä olion täytyi kokea äärimmäistä tuskaa. Mikä oli sen tarkoitus? Keskitin kaiken voimani pelkistettyyn kysymykseen:
– Mikä on tarkoituksesi?
Paine laukesi hieman. Musta synkkyys hellitti aavistuksenomaisesti. En kuitenkaan luottanut tähän kaiken ympäröivän tilan kiemurtelullaan täyttävään manalan epäsikiöön. Olin ihmisten maailmassa saanut oppia, että pahan myönnytykset ja ystävällisyys olivat usein tarkoitushakuista manipulointia, jotka käyttivät hyväksi ja olivat vain tilapäisiä helpotuksen hetkiä.
– Olen maailman raja, se vastasi yllättävän asiallisesti.
– Mitä on naamiosi takana, kysyin iljettäviltä kasvoilta, joilla oli monia ulottuvuuksia ja lukuisia muita pitkien limaisten kaulojen loppupäissä irvisteleviä päitä. Aloin epäillä, että kynnyksenvartijaa voi puhutella ja sen on vastattava vilpittömälle kysyjälle rehellisesti. Monikaan ei kauhunsa puristuksessa ole vain välttämättä sitä huomannut.
– Olen taakankantaja, joka on ytimeltään valoa, se sanoi vastahakoisesti ja samalla tilanne alkoi yllättäen laueta. Painostava tunnelma liudentui piinaavan hitaan ajan puristuksessa, vähitellen… pala palalta; ja aste asteelta. Tunsin syvyyden paineen vetäytyvän. Aistin jotakin uutta: toivon viriämistä. Elementit vetäytyvät kohti niille kuuluvia sijoja. Tunsin normaalin maailmanjärjestyksen palaavan ja epänormaalin ulosheittäjän sivuun työntämän kentän eheytyvän. Lopulta kynnyksenvartija sanoi:
– Olet vapaa kulkemaan, sillä harva tuntee myötätuntoa minua kohtaan.
Samalla manalan ovenvartija vetäytyi kauemmas ja samalla näin, kuinka musta paha olikin vain sen kuori. Olennon sisältä kumpusi kirkas loiste, joka valaisi koko laajuuteen jatkuvan ympäristön, sillä huone oli lähes kadonnut. Kivisen sarkofagin ääriviivatkin olivat yhtäkkiä kuin sumua ja näin aineen todellisen olomuodon, joka oli lähes ei mitään: vain muutamia kieppuvia atomeja, jotka kiersivät vinhasti napaansa kaukana toisistaan, muodosti tuskin havaittavan sumuisen verhon. Vaikka tajusin, että olimme edelleen syvällä kiven ominaisvärähtelyn sisällä, näyttämö oli vaihtunut. Siitä oli tullut juhlava ympäristö ja se oli muuttunut siksi, että: juuri nyt tapahtuisi jotakin suurta. Jotakin, jota maanpakoon karkotettu ihminen on tietämättään odottanut koko ikänsä. Sen tapahtuminen tässä hetkessä oli ikään kuin vääjäämätöntä ja luonnollista: Tunsin, kuinka muuntunut kynnyksenvartija veti minua pois siitä kotelosta, jossa olin koko tietoisen elämäni ajan majaani pitänyt. Virtasin päälakeni kautta ulos, kuin miekka huotrasta ja ymmärsin kokemusperäisesti, että ruumis on vain sielun vankila. Ruumis oli vain tämän havaintotason operoimisväline ja se makasi nyt edessäni kankeana ja kylmänä, kuin... Atlantiksen Salainen Tiede. Mysteereihin ininitioitu.
