Ensimmäinen osa: Mysteerin esipihassa.
”Ponnista puhtaana löytääksesi tarkoituksen polun.”
Perimmäisen tyhjyyden pelko oli ahdistanut mieltäni koko tietoisen elämäni ajan, mutta nyt seisoin ihmisen ja olemassaolon arvoituksen edessä. Tähän pisteeseen ohjannut kohtalon reititys ei ollut käsitellyt minua hellävaraisesti, ja olin joutunut venymään lähes yli-inhimillisiin ponnistuksiin, pysyäkseni päämäärän ohdakkeisella polulla. Kun ensi kerran koputin temppelin sisemmälle alueelle johtavaan korkeamman tiedon oveen, en vielä arvannut minkälaisen salatun viisauden kanssa joutuisin tekemisiin, ja mitä olemassaolon perustaan näkeminen maailman tuulissa tempoilevalta tajunnaltani lopulta vaatisi.
Olin odottanut sisimmän saaren keskipisteeseen louhitun maanalaisen kammion edustalla arviolta kymmenyksen siitä jumalten päiväveneen kulkuajasta, joka Ra’lta kului taivaankannen yli purjehtimiseen. Kun katsoin ympärilleni synkässä eteistilassa, näin eleettömän huoneen jonka oli tarkoitus tyhjentää mieleni ulkomaailman moninaisten virikkeiden synnyttämästä assosiaatioiden sokkelosta. Tila oli väriltään musta ja kovaan basalttiin louhitun huoneen seinät ja katto olivat liittymäkohdistaan pyöristetyt ja harmoniset. Ikuisesti palava lamppu säteili miellyttävää kuunkaltaista valoaan ja seetripuinen istuin allani loi kuin itsestään luonnollisen ja ryhdikkään asennon.
En tiennyt koska minut johdatettaisiin sisään varsinaiseen vihkimyskammioon. Lukemattomien harjoitusten tajuntaani kyntämä tunneura, jossa alati eteenpäin juoksevan ajan jumaliakin harhauttava kulku liudentuu ärsykkeettömyyden loputtomaan taustaan, oli saamaisillaan mieleni miellyttävän valtansa alle.
Äkkiä syvyyden holvin ainoa kaukaiseen ulkomaailmaan johtava ovi avautui lähes äänettömästi ja Seebultonin hahmoon puettu vaikenevan taluttajan hohtava ääriviiva erottui tuskin havaittavana hämärässä oviaukossa. Allegorista seremoniaa varten luotu olio katsoi minuun merkitsevästi naamionsa takaa, astui tyynesti kivisen kynnyksen yli, viittasi nousemaan ja otti hyllyltä huoneen ainoan valonlähteen, pienen maltilliseksi säädetyn kivilampun. Varjot kiersivät mustan endiomin häilyvillä seinillä, kun koiranpäinen opastajani vapautti laajan käytävälabyrintin perimmäiseksi tilaksi sijoitetun vihkimyskammion ovea ulkopuolelta telkeävät seitsemän salpaa. Ne avautuivat kukin yksilöllisesti vingahtaen.
Paksun orikhalkionisen oven takaa paljastui vielä kolme nostomekanismiin liitettyä kivipaatta, jotka oli rasvattu paksulla mustalla tahnalla jotta ääni ei pääsisi kiertämään niiden sivuitse, eivätkä ne kuluttaisi seinään louhittua uraansa jossa sujuvasti kulkivat. Paadet oli sidottu jossakin piilossa oleviin vastapainoihin ja ne nousivat kukin vuorollaan matalasti jylisten, kun Seebulton tarttui levollisella otteellaan ranteenpaksuisiin vetoköysiin jotka säätelivät herkkää tasapainoa.
Kumarruimme lähes kontaten paasien ali ja saavuimme lopulta outoa mysteeristä tunnelmaa huokuvaan perimmäiseen vihkimyskammioon, jonka tiesin sijaitsevan yli kolmekymmentä miehenmittaa maan alla. Maan pinnalla puolestaan kohosi kaikelta äänivärähtelyltä suojaava suunnaton Amentan keskuspyramidi, jota Poseidonia lähestyvät merenkulkijat kiintopisteenään olivat jo tuhansia vuosia pitäneet. Itse huone ei ollut suuren suuri, mutta sen keskellä lepäsi kiiltäväksi hiotulla korokkeellaan paksureunainen sarkofagi, jonka materiaalin tunnistin maailman kovimmaksi mineraaliksi, lonsdaleiitiksi. Se oli vanhassa maailmassakin harvinainen ja arvokas materiaali, jota esiintyi näkösällä vain harvoin. Myös arkku oli käsitelty täysin sileäksi ja se oli tunnustelevien sormieni alla kauttaaltaan liukas, kuin yöllisen kylmyyden härmistämä vuorijään lammikko. Sen kiteet olivat todennäköisesti täysin puhtaita ja uudelleenjärjestettyjä, sillä savunharmaa pinta välkehti hohtavan kivilampun valossa lumoavana kuin virheistä vapaa jalokivi. Sarkofagin painava kansi riippui taidokkaan köysijärjestelmän varassa sen yläpuolella ja vienosti tuoksuva hamppunaru oli siististi työnnetty kanteen varta vasten porattuihin reikiin.
Kammion seinät, katto ja lattia – lukuun ottamatta korokekaistaletta sarkofagin ympärillä – olivat kauttaaltaan erikoisten teräviä kulmia muodostavien rakenteiden peitossa. Ne työntyivät seinästä ulos epäsymmetrisenä sokkelona ja ulottuivat eri pituuksille. Rakenteessa käytetty materiaali vaikutti hyvin huokoiselta ja ääntä imevältä ja kaikki tämä loi tilaan kummallisen, hyvin pehmeän tunnelman. Kaikenlainen äänivärähtelyn kaiku puuttui täydellisesti tästä ihmisen jumalvihkimiseen suunnitellusta huoneesta ja tunsin jälleen kerran astuneeni uuteen maailmaan, joka poikkesi olennaisella tavalla kaikesta aikaisemmin kokemastani. Koko riitin maallinen osa, joka oli periaatteessa alkanut jo varhain aamulla, oli tähdännyt normaalin elämänmenon asteittaiseen liudentamiseen ja kiireisten jalkojen kuhiseva maailma tuntui olevan nyt jossakin aivan muussa todellisuudessa. Jopa se rauhallinen temppeliarki, jota olin jo pitkään tottunut viettämään, tuntui juuri nyt olevan jossakin hyvin kaukana, enkä varmaankaan olisi kyennyt edes ajattelemaan sitä, jos olisin tämän kummallisen näytelmän valtaamana yrittänyt.
Seebulton viittasi avonaisen kätensä liikkeellä nousemaan sarkofagiin. Loin tutkivan silmäyksen kiviarkun pohjalle. Sen sisus oli muutoin samalla tavalla virheettömäksi kiillotettu kuin ulkopuolikin, mutta toisessa päässä oli kaareva pussikoiran luusta tehty niskatuki ja jalkopäässä kapea aukko, jonka arvelin olevan ilman sisääntuomista varten.
Nousin arkkuun, jonka reuna ulottui nivusteni tasolle. Asetuin sen pohjalle makuulle ja otin niin mukavan asennon kuin suinkin saatoin. Yllätyksekseni kiven pinta ei ollut niin kylmä kuin olin kuvitellut.
Ylimaallisen hiljaisuuden vallitessa Seebulton laski hitaan vääjäämättömästi sarkofagin raskaan kannen alas ja se sulkeutui tiiviisti kuin öljyruukun korkki. Viimeinenkin kristallinharmaan arkunpinnan läpi siivilöityvä valonhäive katosi, kun saattajani sulki ensimmäisen nostomekanismiin kytketyn graniittipaaden. Kuulin, kuinka sulku toisensa jälkeen jymähteli ala-asentoon, varmistaen tärkeää häirityksi tulemattomuuden tunnetta ja sitä läpitunkevaa hiljaisuutta joka ei tästä enää voisi vahvistua. Sulkujen jymähdykset kävivät yhä etäisemmiksi, kunnes loppuivat kokonaan. Oli täysin pimeää, ja rikkumattoman hiljaista. Olin ehdottoman varmasti eristetty täydelliseen yksinäisyyteen syvälle maan alle, sillä ylläni kohoava ainoa ulos johtava käytävä oli suljettu lukuisilla ovilla, joita ei tästä suunnasta voinut avata lainkaan. Kukaan ei tulisi paikalle moniin päiviin, niin toimitusta säätelevät hierofantit olivat pyhästi vakuuttaneet. Minun olisi lopultakin kohdattava itseni ja jos kaikki menisi hyvin, saattaisin murtaa tajuntani pohjalla piileskelevän tuonpuoleisen salaisen portin, jota pelkän älyn varassa operoivat filosofit olivat jäykällä järjellään kautta aikojen turhaan takoneet. Vaikka tiesin, että paluuta ei olisi ja suunta johtaisi pelkästään eteenpäin, oloni oli yllättävän rauhallinen, odottava ja jotenkin juhlallinen, sillä kaikki oli tähdännyt tähän Mysteereihin Vihkimisen hetkeen jo niin kauan.
Aika kului ja menetti merkityksensä. Oli vain pitkittynyt nykyhetki, joka tarttui vääjäämättä kiinni ikuisuuden helmaan. Täydelliseksi järjestetty varma tekemisen puute virtautti energiansa sisäisen tajuntani käyttöön. Se vahvisti subjektiivista tajunnanosaani ennenkokemattomaan mittaan. Kuuloaistini korkea vakiintumistaso alkoi vähitellen laskea yhä alemmas. Kuulin yhä paremmin sydämeni hypnoottisen sykkeen ja pauhaavan hengitykseni rauhoittavan virran. Herkistymiseni johdosta myös niiden väliltä ja takaa alkoi erottua uusi vieno sointi. Se oli aluksi hiljainen korkeataajuuksinen virinä, joka tuntui vahvistuvan joka hetki. Mieleni pohti kuumeisesti äänen äärimmäisen tuttua merkitystä, joka oli sekoittunut orastavan uuden aistimistavan kaoottisiin liikkeisiin. Tulevaisuuden ja menneisyyden mieliajatukset pyrkivät riistämään nykyhetkeen syventymiseltä voimaa ja tilaa, mutta ponnistelin keskittyäkseni käsillä olevaan olennaiseen.
Yhtäkkiä ymmärsin, mistä ääni oli peräisin. Se oli äärimäisen hiljaisuuden taustan esiinnostattamaa ruumiintoimintojeni hiuksenhienoista äänivärähtelyä, jota resonoiva arkku vahvisti. Minä soin tietyllä taajuudella, joka oli kaiken kehossani tapahtuvan yhteismitta. Asetuin sen kenttään ja annoin äänelle vallan. Tuntui ihmeelliseltä kuulla aivan ensi kertaa jotakin hyvin tuttua, jotakin jonka kuitenkin oli tuntenut koko elämänsä ajan. Tämä olemukseni perusääni oli koko ajan ollut olemassa ja tunsin sen erittäin hyvin. En vain ollut hyvin pitkään aikaan kiinnittänyt siihen minkäänlaista huomiota.
Kuuntelin sointia lumoutuneena pitkän tovin, kunnes havahduin vähitellen johonkin uuteen. Sisäisten silmieni eteen – jotka olivat nyt samat silmät kuin ne, joiden ulospäin suuntautuva näkökyky oli tässä pimeässä loukossa estetty – alkoi muodostua geometrisia kuvioita. Ne olivat ensin eriväristen valopisteiden tuikahduksia, sitten viivoja, joista yhdistyi kolmioita, neliöitä, ikosaedreja ja lopulta outoja kokonaisuuksia. Jokin pyrki esiin. Uusi orastava aistini kehittyi vähitellen eteeriseksi muotojenhavaitsemisaihioksi ja ymmärsin tuonpuoleisen partikkeleissa piilevän suuren järjestyksen, joka oli kuitenkin aivan erilaatuinen kuin se, mihin olin tottunut. Nautin suuresti oivalluksistani ja tajuntani laajentumisesta, jonka ajan katoaminen, luonnoton syvääkin syvempi hiljaisuus ja aistien normaali toimintakyvyttömyys olivat herättäneet. Kun pohdin kuinka vihkimyskokemus taitaa sittenkin olla minulle melko helppo ja miellyttävä, ajatuksen taakse huomaamattomasti torjuttu vastinpari sai vahvistavaa valtaa…
Jostakin tajunnan piilosta nousseen äkillisen pelon tulvahduksen ja uuden, todellisuuden ulkopuolella vaikuttavan toisenlaisen aistimussuunnan avautumisen syystä käsitin, kuinka jokin hyvin matalataajuuksinen porina lähestyi sarkofagissa makaavaa suojatonta ruumistani. Äänessä oli riitasointua, hiuksia nostattavaa pelkoa ja epätäsmällisyyttä. Tunsin, kuinka arkkua ympäröivässä tilassa oli jotakin äärimmäisen konkreettista, jotakin jota olin paennut koko elämäni ajan maanpiirin metelin ja kiireen lukemattomiin pakopaikkoihin. Täysin hallintani ulkopuolella oleva suunnaton pelkohyöky söi sydäntäni ennenkokemattomalla vimmallaan.
Tuo jokin, jonka ydinolemus oli täynnä täydellistä hyvyyden puutetta, lähestyi minua verkkaisesti, rauhassa, kiireettä; mutta vääjäämättä. Se oli suunnattoman tiivis! Se oli käsittämättömän painava ja ylivoimainen! Tunsin olemukseni jokaisella piiloutumishaluisella huokosella, kuinka arkkua ympäröivä tila oli sitä täynnä… aivan täynnä! Muistin kokeneeni unijähmettymisteni aikana jotakin samankaltaista. Se oli kuitenkin ollut vain pientä valmistavaa harjoitusta, sillä nyt oli aika kohdata tuonpuoleisen kynnystä vartioiva Ker-Bero kokonaan. Nyt en voinut paeta liikuttamalla jäseniäni, tai ryntäämällä toisessa todellisuudessa nukkuvaan ruumiiseeni. Olin liian syvällä ja yksin. Se oli kohdattava. Tämä oli viimeinen taistelu ja vakavan loukkaantumisen, kenties kuolemankin vaara oli ilmeinen.
Porina oli mustaa, jähmettävää ja synkeää. Kaikkien pahuuden olioiden epäsikiöiden yhteisruumiillistuma lähti vieläkin leikittelevästi viivytellen tunkeutumaan arkun pinnan läpi. Havaitsin uudella aistillani, kuinka yläpuolelleni alkoi muodostua sen hiusjuuria nostattava lähdeolemus. Sen kalmainen haiseva muoto tunki esiin yhtä aikaa kaikkialta, kuin lukuisten notkeiden mustekalojen muodostama loputtoman monitahoinen armeija, joka suihki pienmustaa tunnelmaansa kaikkialle ympäristöönsä. Tämä kaikkia aikakausia koskevan maailmanpahuuden ja luomisen äärilaidan kehollinen ilmennys laskeutui musertavaksi, limaiseksi painoksi ylleni. En olisi koskaan voinut edes pahimmissa painajaisissani kokea mitään niin hirvittävän vastenmielistä. Kouristuksenomaisesti suljettujen silmieni läpi näin tämän monipäisen käärmesikiön muotoon päätyneen hahmon, joka väkisin luikerteli sisään tajuntaani käytöstä poistuneitten aistiovien kautta ja asettui taloksi kielletylle ihmissielun alueelle. Pakopaikkaa sen kaikenkattavalta vallalta ei ollut. Ei voinut olla! Olin yksin pimeydessä ja niin kaukana kaikesta muusta kuin se mahdollista oli. Kynnyksenvartija taas oli lähellä, äärimmäisen lähellä olemukseni kaikkein herkintä rajapintaa.
Makasin aloillani, mutta hengitykseni oli läähättävää ja katkonaista. Sydämeni takoi hillittömällä vimmalla, kuin korvani juuressa hakkaava transsirumpu. Tunsin vastustamatonta halua liikkua ja laukaista jännitystä jotenkin, mutta pakotin itseni tahtoni viimeisillä rippeillä olemaan reagoimatta. En saanut muuttaa mitään.
Yläpuolelleni muodostuneet epäinhimillisen pahuuden kasvot alkoivat puhua sanattomalla äänellä, jonka kaikkia luonnonlakeja rikkova tajunnallinen sointi sai jokaisen ihokarvani nousemaan pystyyn:
– Olen sinun ydinolemuksesi. Nousin sinusta. Nouse ja toteuta luontoasi. Olet tuho ja itsekkyys.
Tunsin vastustamatonta halua huutaa sille: ”Ei, olen valo ja hyvyys”, mutta hillitsin itseni. En reagoinut. En tehnyt mitään. Annoin olla.
Läpäisemättömässä fyysisessä pimeydessä olio tunki hirveät tajunnalliset kasvonsa aivan omiini kiinni ja aistin ne uudella näkökyvylläni paremmin kuin mitään muuta, koskaan. Mittaamattoman pimeänpelon ytimen kourissa kamppailevasta mielestäni kumpusi kuitenkin uhmakas ajatus, jota en voinut estää: ”Etkö pysty parempaan? Onko tuo kaikki mihin kykenet!” Tämä sai kynnyksenvartijan nostamaan vaikutuksensa uudelle tasolle. Seuraavat hetket, jotka venyivät paikalleen jähmettyneessä tajunnassani aikakausien mittaisiksi, olivat sanoin kuvaamatonta kauhua. Olin varma, että se sielullinen paine, jota tuolloin tunsin, jättäisi mieleeni pysyviä jälkiä ja ikuisen pelon, joka ei haihtuisi koskaan. ”Aivan sama,” ajattelin siinä tyynessä mielenosassa, joka oli aktivoitunut minussa nyt äärimmäisen kaukaiselta tuntuvan laivamatkani aikana. ”Olkoon sitten niin.”
Kamppaillessani pysähtyneen ajan rannattomassa sfäärissä ja ikuiseksi jähmettyneen pelon loputtomissa kourissa, mieleeni putkahti viimein yllättävä ajatus siitä että tämä pahuuden olemus oli olio, jolla oli alku ja loppu. Se oli joskus syntynyt. Minkälainen se oli silloin? Oliko myös se muutoksen lain alainen, kuten kaikki maailmankaikkeudessa? Tunsin äärimmäisen pienen myötätunnon värähdyksen. Ger-Bero oli yksin. Se oli korkeimman vakiintumistason äärilaita. Tämän entiteetin täytyi kokea äärimmäistä tuskaa. Mikä oli sen tarkoitus?
Keskitin kaiken voimani pelkistettyyn ja huolellisesti muotoiltuun kysymykseen, vaikka tunsinkin olion vastustuksen. Se ei pitänyt pyrinnöistäni:
– Mikä on tarkoituksesi?
Paine laukesi hieman. Musta synkkyys hellitti aavistuksenomaisesti. En kuitenkaan luottanut tähän kaiken ympäröivän tilan kiemurtelullaan täyttävään manalan epäsikiöön. Olin ihmisten maailmassa saanut oppia, että pahan myönnytykset ja ystävällisyys olivat usein tarkoitushakuista manipulointia, jotka käyttivät hyväksi ja olivat vain tilapäisiä helpotuksen hetkiä.
– Olen maailman ja luomisen ääriraja, se vastasi yllättävän asiallisesti.
– Mitä on naamiosi takana, kysyin iljettäviltä kasvoilta, joilla oli nyt monia ulottuvuuksia ja lähes äärettömän monimuotoisia pitkien limaisten kaulojen loppupäissä irvisteleviä päitä. Aloin epäillä, että kynnyksenvartijaa voi puhutella ja sen on vastattava vilpittömälle kysyjälle rehellisesti. Monikaan ei kauhunsa puristuksessa ole vain välttämättä sitä huomannut.
– Olen taakankantaja, joka on ytimeltään valoa, se sanoi vastahakoisesti ja samalla tilanne alkoi yllättäen laueta. Painostava tunnelma liudentui piinaavan hitaan ajan puristuksessa, vähitellen… pala palalta; ja aste asteelta. Tunsin syvyyden paineen vetäytyvän kohti valon rajapintaa. Aistin jotakin uutta: toivon viriämistä. Elementit vetäytyivät kohti niille kuuluvia sijoja. Tunsin normaalin maailmanjärjestyksen palaavan ja epänormaalin ulosheittäjän sivuun työntämän kentän eheytyvän. Lopulta kynnyksenvartija sanoi:
– Olet vapaa kulkemaan, sillä harva tuntee myötätuntoa minua kohtaan.
Samalla manalan ovenvartija vetäytyi kauemmas ja näin, kuinka musta pahuuden olemus olikin vain sen kuori. Se oli kuin vaatetettu mustan tunnelman synkällä viitalla, joka ei kuitenkaan missään olosuhteissa kyennyt ulottamaan vaikutustaan pintaa syvemmälle. Olennon sisältä kumpusi kirkas loiste joka valaisi koko laajuuteen jatkuvan ympäristön, sillä huone oli lähes kadonnut. Kivisen sarkofagin ääriviivatkin olivat yhtäkkiä kuin sumua ja näin aineen todellisen olomuodon, joka oli lähes ei mitään. Sen aikaisemmin niin vaikuttava ja tajuntani lumouksen luoma massakuori olikin vain muutamia kieppuvia atomeita, jotka kiersivät vinhasti lähes tyhjää napaansa, hyvin kaukana toisistaan ja yhdessä niiden tarkka ilmassa kelluva ryhmittymä muodosti nyt tuskin havaittavan sumuisen verhon.
Vaikka olimme edelleen syvällä kiven ominaisvärähtelyn sisällä, näyttämö oli vaihtunut. Siitä oli tullut juhlava ympäristö ja se oli muuttunut siksi, että juuri nyt tapahtuisi jotakin suurta: Jotakin, jota maanpakoon karkotettu ihminen on tietämättään odottanut koko ikänsä. Sen tapahtuminen tässä hetkessä oli ikään kuin vääjäämätöntä ja luonnollista: Tunsin, kuinka muuntunut kynnyksenvartija veti minua pois siitä kotelosta, jossa olin koko tietoisen elämäni ajan majaani pitänyt. Virtasin päälakeni kautta ulos, kuin miekka huotrasta ja ymmärsin kokemusperäisesti, että ruumis oli vain sielun vankila. Ruumis oli vain tämän havaintotason operoimisväline ja se makasi nyt edessäni kankeana ja kylmänä, kuin sitä ympäröivä kivinen sarkofagi, joka sen asukkaan uuden syntymän kohtuna oli onnistuneesti toiminut.
